Andy Torellin testamentti jatkokertomus

Täällä voit julkaista omia runoja rekisreröityneenä, rekisteröitymättömänä, nimimerkillä tai ilman.

Valvoja: Webmaster

Kari Laaksonen
Viestit: 3
Liittynyt: Ti Helmi 20, 2007 15:04

Andy Torellin testamentti jatkokertomus

ViestiKirjoittaja Kari Laaksonen » Ma Heinä 21, 2008 10:49

Aurinko paistoi sisään tuomari Parsonin huoneeseen. Paikalla joukko ihmisiä, jotka olivat tulleet Andy Torellin testamentin lukemiseen. Heidän joukossaan yksityisetsivä Jeremias Dixon, joka tunnettiin Andy Torellin hyvänä ystävänä.
Luettuaan testamentin, niin huoneessa syntyi kuhina. Dixon huomasi huoneessa kolme hänelle vierasta henkilöä. Testamentissa nämä salaperäiset miehet saivat osuutensa. Perikunta oli kuitenkin raivoissaan.
- Mitä tämä merkitsee? Keitä nämä kolme miestä ovat? He havittevat isäni perintöä, John sanoi.
John oli Andyn vanhin lapsi, jonka lisäksi tällä oli kaksi sisarta Melissa Ja Vivian. He istuivat rauhallisina ja odottivat, mitä tuomari Parson sanoi.
- Niin tässä testamentissa sanotaan.
Jeremias Dixon tiesi testamentin väärennetyksi, koska hän oli itse paikalla Andy Torellin laatiessa testamenttia. Alkuperäisessä testamentissa ei mainittu näiden kolmen miehen nimeä.
- Eikö sitä saisi mitenkään mitätöidyksi? John kysyi.
- Teidän on riitautettava testamentti. Tämä testamentti on virallinen.
- Pitääkö meidän antaa koko kartano maineen noille lurjuksille?
- Palataan asiaan kahden viikon kuluttua. Olen hoitanut tehtäväni täällä.
- Älkää menkö?
- Teillä on numeroni. Soittakaa siihen ja varatkaa sihteeriltäni aika.
- Haluan selvittää tämän asian heti.
- Minun on lähdettävä, Parson sanoi.
Parson puki takin päällensä ja poistui paikalta. John meni raivoissaan yläkertaan. Kun kaikki olivat poistuneet, (niin) Vivian ja Dixon jäivät kahdestaan. Jeremias Dixon oli aina ihaillut Viviania ja tämän ruskeita silmiä.
- Sinun on tehtävä jotain tai meille jää pelkkä luu isämme perinnöstä.
- Haluan selvittää tämän jutun, Jeremias Dixon sanoi.
Vivian Torelli nojasi Jeremias Dixonin kainaloon. Voimakas hajuvesi tuoksui Dixonin sieraimiin.
- Ethän tykkää paahaa? Vivian sanoi. Anteeksi, että minä näin… Tässä tuntuu turvalliselta juuri nyt.
- Ei se mitään. Ymmärrän hyvin. Olette menettäneet rakkaan isänne. Elän mukana surussanne.
- Tässä on muutakin?
- Mitä tarkoitat?
- Minä pidän sinusta. Tätä ei olisi pitänyt sanoa, mutta en voi valehdella itselleni.
Melissa katseli kiukkuisena portaiden puolivälissä, miten Vivian kiermurteli Dixonin kainalossa. Melissa ei koskaan kertonut tunteistaan Jeremias Dixonille. Hän rakasti salaa Dixonia, mutta nyt Vivian oli vienyt Melissan unelmien miehen. Melissa meni raivoissaan huoneeseensa.
Melissa kuuli, miten ovi suljettiin ja auton moottori käynnistettiin. Melissa makasi sohvaa vasten. Hän ei välittänyt, vaikka maailma kaatuisikin hänen päällensä. Hänen sinisistä silmistääm valui kyyneleitä, jotka kastelivat tyynyä. Noissa kyyneleissä oli yhtä paljon surua hänen isänsä poismenon vuoksi, kun surua rakkaudesta Dixoniin.
----

Vivian istui Dixonin punaisessa urheiluautossa ja katseli Dixonia. Kantri tulvi ulos auton kaijuttimista.
- Miksi et enää soita? Vivian kysyi.
- Sinä muistat vielä. Me kiersimme maata ristiin rastiin bändin kanssa. Joskus se oli melko väsyttävää.
- Miksi lopetit? Mitä tapahtui?
- Rumpalimme kuoli, eikä jatkaminen tuntunut enää mielekkäältä. Päätimme yhdessä lyödä hanskat tiskiin.
- Ehditte sentään tehdä yhden levyn.
- Kantrin maisemissa. En ole kuunnellut tuota levyä rumpalimme kuoleman jälkeen.
- Minulla on tuo levy.
- Mistä olet saanut sen? Tuo levy on keräilyharvinaisuus.
- Löysin sen isäni tavaroista, Vivian sanoi. Hän on säilytellyt kaikenlaista tavaraa.
- Hän oli hieno mies.
- Missä kitarasi nyt on? - Se on vintillä muiden rojujen seassa.
- Kaiva se esiin. Haluan kuulla soittoasi jälleen.
- Soittelimme joskus kavereiden kanssa vapaa-aikoina Danel -järven rannalla.
- Se on sama järvi, josta pelastiti minut, kun olin hukkua. Muistan vielä lämpimän vartalosi. Pidit minua sylissäsi. Miten vahva olitkaan?
Vivian Torelli teki nopean ratkaisun suutelemalla Dixonia, joka yllättyi suudelmasta. Dixon sai vaivoin sanoja suustaan. Tuossa suudelmassa oli jotain sellaista, jota hän ei ollut ennen kokenut. Jeremias Dixonilla oli ollut muitakin naisia, mutta tuossa suudelmassa oli jotain aitoa.
- Mitä tuo oli?
- Anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus… En voinut mitään…
- Se tuntui hyvältä.
- Mitä ajattelit tehdä testamentin suhteen?
- Menemme ensimmäiseksi tapaamaan tuomari Parsonia. Hän on avainhenkilö tässä jutussa.
- Luulteko saavasi uutta tietoa?
- Epäilen, että tuomari salailee tietoja. Olen varma, että hän on sotkeutunut tähän juttuun jotenkin.
Saavuttuaan tuomari Parsonin asunnolle, he huomasivat. Asunnon oven olevan auki. Huone oli kuin kaatopaikka. Paperia ja lasinsirpaleita lattialla. Huoneistossa oli käyty armoton taistelu.
Jeremias Dixon ja Vivian etsivät Parsonia, jonka he löysi makaanasta lattialta. Hänen rintansa oli veressä. Siihen oli työnnetty mustakahvainen tikari. Vivian tunsi väristyksen kulkevan sisällään.
Miksi Person piti vaientaa? Tiesikö hän liikaa Andy Torellin testamentista? Ehkä Parson aikoi puhua totuuden asiassa.
-Varo jalkojasi? Dixon varoitti.
Jeremias näytti maassa olevaa verilammikkoa. Vivian väisti automaattisesti taaksepäin, mutta oli vähällä kaatua.
He aikoivat poistua asunnosta ja soittaa paikalle poliisit, mutta joku oli ehtinyt heitä ennen. Virkapukuinen poliisi seisoi heitä vastassa. Paljon ei selitettävää jäänyt, kun poliisi näki tuomari Parsonin ruumiin.
Dixon ja Vivian yrittivät selittää, että he olivat tulleet tapaamaan tuomaria ja löytäneet tämän kuolleena asunnostaan.
Selityset eivät auttaneet poliisi hälytti apua paikalle ja pidätti heidät epäiltynä murhasta.
-Mitään todisteita meitä vastaan ei ole? Dixon sanoi.
-Tarkemmat tutkimukset todistavat syyttömyytenne. poliisi sanoi.
Vivian Torelli ja Jeremias Dixon vietiin käsiraudoissa poliisiasemalle. Luultavasti tuo virkaintoinen poliisi luuli saavansa ylennyksen heidän pidättämisestään. Poliisi kuulusteli heitä pitkään. Yhdessä sekä erikseen. Palkkioksi he saivat viettää yönsä kylmässä putkassa.
Sen kolkot betoniseinät pitivät sisällä heidän lisäkseen vain paria kärpästä, jotka sirisivät inhottavasti Dixonin yrittäessä nukkua. Seuraavana aamuna Dixon herätettii kylmästi kuulusteluihin. Häntä harmitti, ettei tiennyt mitään Vivianin kohtalosta. Ehkä hänet oli viety toiseen paikkaa.
Kuulustelujen jälkeen Dixon päästettiin vapaaksi. Mitään pitävää näyttöä häntä vastaan ei ollut. Häntä vaivasi tuomari Parsonin kohtalo. Kuka hänet murhasi? Poliisiaseman ulkopuolella hän havahtui ajatuksistaan Vivianin raikkaaseen ääneen.
-Vihdoin vapaa, Vivian sanoi. Olen odottanut tässä yli tunnin.
-Ne ovat kovakalloista porukkaa. Niihin ei tahtonut saada millään istutettua totuuden siemeniä.
-Totta. Yö putkassa ei juurikaan houkutellut. Jäsenet ovat vieläkin jäykkinä.
-Tarvitsemme kumpikin ruokaa ja lämpimän suihkun.
-Haluan pestä poliisiaseman pölyt itsestäni, Vivian sanoi.
Jeremias Dixonin auton renkaat pureutuivat kuumaan asfalttiin. Auto kiisi kuumuutta hehkuvalla tiellä. Vivian vaati päästä Dixonin mukaan. Mutkitteleva autotie kiermurteli maisemassa kuin käärme. Välillä se sukelteli metsikköön , mutta palasi takaisi merenrantatielle.
Tie vaikutti vilkkaasti liikennöidyltä. Ehkä siksi he eivät huomanneet vihreää autoa, joka seurasi heitä. Aluksi näytti siltä kuin auto seurasi heitä sattumalta. Dixonin kiihdyttäessä autonsa vauhtia , vastustaja teki samoin. Se ajoi autonsa yhä lähemmäs heidän autoaan ja yritti kilkata heidät tieltä.
Jeremias Dixonin teki mieli muumioida vastustajansa, kun ensimmäinen peltipusku osui Dixonin autoon.
Dixon puski vastustajansa auton kylkeen . Siinä pelti rytisi ja autot raapivat toisiaan kuin villipedot. Vivian istui vieressä pelosta jäykkänä. Tuntui, että kolmät väreet kulkivat hänen kehonsa läpi.
-Kuka tekee tällaista? Vivian kysyi peloissaan.
-Tuota samaa pohdin mielessäni. Tekisi mieleni syöttää heidät krokotiileille.
Liikenne alkoi vilkastua tiellä. Dixon ajautui väärälle kaistalle ja vastaan tuli raskas säiliöauto
täynnä polttoöljyä. Vivian kirkaisi kauhusta. Dixon yritti väistää parhaan kykynsä mukaan autoa, mutta vastakkainen kaista oli täynnä. Hänen ei auttaisi kuin yrittää väistää penkan kautta.
-Meidät halutaan hautaan.
-Elämä on liian kallis tuhlattavaksi. Yritän tehdä heidän hankkeensa tyhjäksi.
-Tee se äkkiä tai törmäämme tuohon säiliöautoon.
Dixon käänsi salamana rattia ja sai nipin napin väistettyä säiliöaitoa, josta painettiin raivokkaasti torvea. Vivianin sydän hakkasi kuin höyryveturi. Hän istui hetken kauhusta kankeana. He olivat vain muutamien sekuntien päässä kuolemasta.
Auton renkaat sutivat hetken nurmea, ennen kuin sen renkaat tavoittivat asfaltin pinnan. Dixon oli varma, että vastustaja seuraisi mielenkiinnolla heidän kohtaloaan. Kun heidän huomattaisiin olevan elossa, niin nämä yrittäisivät uudelleen.
Dixon ajoi autonsa metsäiselle sivutielle, joka johti lammen rannalle. Vivian ja Jeremias tarttuivat toisiinsa voimakkasti ja suutelivat. Miten hunajailsilta Vivianin huulet maistuivat? Tuntui kuin siinä suudelmassa olisi koko elämä.
Tuokio jäi lyhyeksi, kun he irtautuivat toistensa hyväilystä. Rehevän kasvuston joukosta
oli hyvät mahdollisuudet tarkkailla maantien liikennettä. Kului muutamia minuutteja, kun he näkivät takaa-ajajiensa auton. Dixon käynnisti auton ja ryhtyi seuraamaan autoa.
He näkivät auton ajavan aivan joenuoman läheisyydessä talon edustalle, jota
oli vaikea löytää sijaintinsa perusteella. Konnat kiiruhtivat talolle. Dixon ja Vivian hiipivät heidän perässään kuin kissat. Keltaiseksi maalattu talo näytti autiolta, mutta sitä se ei ollut. Siellä eleli viheliäinen konnalauma.
Nämä rikolliset myrkyttivät joka päivä tavallisten kuolevaisten elämää. He eivät tunteneet kunnioitusta muiden ihmisten elämään.
He rakastivat itseään ja sitä vääryysellä saatua omaisuutta, jota poliisi etsi kissojen ja koirien kanssa.
Dixon ja Vivian olivat piilossa tiheässä pusikossa, talon läheisyydessä. Sieltä he tarkkailivat liikkeitä talon suunnalla. Piilopaikastaan he näkivät, miten konnat raahasivat mukanaan tuntematonta naista. Kuka tämä nainen oli?
-Pysy matalana, Dixon sanoi. Näillä ketuilla on viheliäiset aikeet. He eivät epäröi ampua meitä kuin kapista kissaa.
-He raahasivat naista sisälle taloon.
He näkivät naisen rimpuilevan vastaan, mutta tämä ei pystynyt vastustamaan miehistä voimaa. Nyt Dixon näki naisen kasvot paremmin. Jeremias Dixon muisti nähneensä naisen valokuvan jossain. Missä? Se ei tullut hänen mieleensä.
-Sinä jäät tänne. Jos minulle sattuu jotain, niin hälytät apua, Dixon sanoi.
Vivian yritti sanoa jotain, mutta Dixon ei kuunnellut. Dixon odotti uskollisen koiran tavoin vuoroaan. Sillä erotuksella, että hänen ruokalistallaan oli rikollisia. Hän halusi toimittaa koko viheliäisen joukon kalterien taakse. Heistä tehtäisiin vankien sopankeittäjiä.
Kun toukat häipyivät koteloihinsa, niin Dixon pääsi talon edustalle. Hän piti kädessään pistoolia. Piha vaikutti hiljaiselta, mutta Dixon tiesi suuren vaaran. Hän aikoi ottaa seuraavan askeleen, kun pihalle saapui pari tuholaisen toukkaa. Montako viheliäistä konnaa talossa pesi? Siitä Dixonilla ei ollut mitään käsitystä.
Nyt hän kuuli selvästi pihalla olleiden miesten keskustelun.
-Meidän on laitettava nainen puhumaan, , vakoleuka sanoi.
Hän puhui viiksiniekan kanssa, jonka katseessa oli pistävyyttä. Tällaiset miehet olivat valmiita surmaamaan vaikka isoäitinsä.
-Hän vaikenee kuin muuri. Meidän on käytettävä kovempia otteita.
Dixon pysyi piilossaan kuin patsas. Hän ei halunnut paljastaa olinpaikkaansa. Hänen ei auttanut kuin odottaa konnien poistumista. Ehkä hänen onnistuisi pelastaa tämä salaperäinen nainen. Dixon näki, miten nainen työnnettiin kellariin.
-Minä en puhu vaikka tappaisitte minut, nainen sanoi. Elämä on vain ohikiitävä hetki. Kaikki on menettänyt merkityksensä isäni kuoltua.
-Sitten saat tehdä tuttavuutta kuoleman kanssa. Saat pari päivää harkita, mutta sen jälkeen mittani tulee täyteen.

Palaa sivulle “Raahenetin runopalsta”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa